Maneesi ottaa päähän

Tässä on ollut tohinaa ihan kiitettävästi, kun on pieni kotisivu-projekti tulilla ollut jo kuukauden päivät ja Petun kanssa vietetty aikaa puuhailun ja treenailun merkeissä. Kuun lopussa meillä olisi taas valmennusta tiedossa ja meidän pitkäaikaisin vuokraaja vähän uhosi, että olisi tulossa katsomaan miltä siellä tekeminen näyttää. Hui! Mutta ennen sitä uusin vuokraaja käy ensi viikolla valmennuksessa hakemassa vähän apuja yhteiseen tekemiseen.

Vaikka instagramia olen taas ”säännöllisesti” päivitellyt, niin on jotenkin kaipuu kirjoitella tänne enemmän ja useammin. Joten availlaas vaikka mitä tällä hetkellä meillä on meneillään. Petulla on alkanut joka kevät esiintyvä ongelma maneesissa, eli kyttääminen. Vaikka yleensä pitkin talvea järkyttyy milloin mistäkin, niin tämä kevät ja ylipäätänsä talvi on ollut todella hankalaa aikaa. Maneesin ovipääty on ollut jostain syystä todella pelottava paikka selästä, maasta menee mun perässä mihin vaan, mutta sitten taas irtojuoksuttaessa ei suostu menemään ovipäätyyn lainkaan. Viime kesänä maneesiin pesiytyi oravaperhe, mikä oli herkän ruunan mielelle ihan liikaa. Vaikka kuinka siedätettiin, niin ei vaan kykene. Eilen ratsastus meni sitten ihan reisille jo ihan oman turhautumisen takia. Vuokraajien kanssa menee ovipäätyyn kun mä olen monesti mukana ”mörkösyöttinä”, mutta sitten kun itse ratsastan niin ei siellä ole ketään syöttinä. Alkukävelyiden aikana käydään kaikki jännät jutut läpi, mutta eihän se ole hevoselle sama asia enää siinä kohden kun olen selässä. Joten päädyin siihen, että selkään en mene ennen seuraavaa valmennusta tai sitten juoksutan alkuun ovipäädyssä ennen selkäännnousua. Tuon kokoinen hevonen kun alkaa hyppimään seinille, niin siitä on hauskuus todella kaukana. Tehdään maastakäsin juttuja ja jatketaan jo aloiteltuja siedätys-juttuja, eli maastoon totuttaminen!

Aloitettiin helmikuussa ohjasajo-hommat maastossa. Silloin Niko oli mulla mukana narun jatkeena varmistamassa, että jos meinaa lähteä niin ei olla heti ensimmäisellä kerralla totaalisessa pulassa. Sunnuntaina käytiin sitten jo ihan teillä ohjasajamassa niin, että Niko oli mukana mutta ei ollut riimuja päässä eikä varanarua. Lähti tosi kivalla mielellä tällä kertaa tallilta, ei tarvinnut edes kentällä käydä tekemässä mutkaa ja oli hyvän tuntuinen ajella, kunnes alkoi noin puolen kilometrin jälkeen keräämään painetta ohjalle ja selkeästi menohalut alkoi purkautumaan turhautumisena (tätä tapahtuu jo ihan talutuslenkeilläkin). Selvisi myös hyvin paljon aiemmin kysymysmerkkinä olleita valintoja ruunan raviajoilta. Mulle sanottiin silloin että laitettu rauhtaa suu täyteen jotta pysyy käsissä, mutta perus kolmipalalla esimerkiksi puoltaa todella voimakkaasti vaikka pysyykin ihan hyvin sillä käsissä. Sekki olisi myös ihan perusteltu jos ei maasta saada ajo-hommia toimimaan, koska rullaa pidätteistä voimakkaasti kun päättää mielessään että nyt mennään täysiä ja ihminen ei ole samaa mieltä. Onneksi on edellisen omistajan tuki tässä hommassa, ja sanoikin erään ohjasajo-sessioin jälkeen että oon menettänyt vissiin järkeni kun lähdin opettamaan ajoa uudelleen. 😀

Moni kysellyt että eikö olisi helpompi vaan laittaa kärryjä perään että saisi mennä kovempaa, mutta niin kauan kun menee tiloihin turhautuessaan ja selkeästi stressaantuu, pidennetään matkoja hiljalleen ja tehdään toistoja maasta. Mutta onhan tämä ihan hauskaa ollut, pääsee itsekin jaloittelemaan tai oikeastaan pikakävelemään kun ei Petun perässä pitkistä jaloista ole mitään hyötyä. 🙂