Juoksuttamisesta sananen

Ihan ensimmäiseksi – kiitos kommenteista! Mulle on aina ollut jotenkin paljon helpompi kirjoittaa aiheista, mitkä kiinnostaa lukijoitakin joten nyt lukijan pyynnöstä hypätään juoksuttamiseen.

Mulle on jotenkin meidän alkuajoilta jäänyt tapa, että vapaiden jälkeen liikutaan maastakäsin. Vaikka ruuna on tasaantunut hyvin paljon ja on nykyään ihan ratsastettavissa vapaiden jälkeen, mutta jotenkin se on mukavampi ottaa maastakäsittelyyn. Saan käsityksen miten liikkuu, poni saa ilmaista riehumistarpeitaan herkemmin ilman, että ihmiset lentää kyydistä ja saa paremmin kuulolle. Tykkään nykyään enemmän ohjasajaa kuin suoraan juoksuttaa.

Tärkeintä juoksuttamisessa ja ylipäätänsä liikuttamisessa on saada Petu liikkumaan oikein. Se helposti jännittyy ja lähtee kiihyttelemään omin päin. Ohjasajaessa treenataan paljon tuntumaa, selästä on hyvin tarkka istunnasta jolloin tuntumaa ei helpolla meinaa hyväksyä ja menee selättömäksi. Ohjasajaessa ei tule painoapuja selkään lainkaan, jolloin saan jumpattua paremmin selkää ja takaosaa vahvemmaksi. Esimerkiksi Petun laukka on monipuolisen treenin myötä parantunut valovuoden näiden vuosien aikana. Kaikkiin askellajeihin on tullut säätövaraa selästä, kun ohjasajaessa ja nykyään myös liinassa pystyy kokoamaan liikkumistaan hyvin. Liinassa haetaan paljon ajatusta eteen alas, jotta oppii että voi liikkua myös nenä alhaalla eikä aina taivasta kohden selkä alhaalla.

Juoksutusapu on aina mahdollisimman löysällä, saa tarvittaessa nostettua pään taivaisiin jos haluaa mutta herkemmin hakee itse matalammaksi.

Petu ei ole mikään helpoin juoksutettava edelleenkään. Meidän alkuaikoina oli aivan mahdoton, otti lähdöt aina kun näki hetken olevan otollinen. Nykyään lähtee erityisesti ohjasajossa luikertelemaan jos en keskity 100%, eli on hyvin samanlainen kuin selästä – täytyy työstää koko ajan, muuten alkaa säikkyilemään ja tekee omia ratkaisuja mitkä ei ihmisen kannalta ole kovin mukavia. On tarkka ihmisen sijainnista eikä liiku jos ihminen kehollaan viestittää että seis mutta pyytää eteen.

Meidän uusin vuokraaja kokeili kerran Petun ohjasajoa ja totesi että miten se on niin vaikeaa mutta näyttää helpolta kun osaava tekee. Sitä se on, vaikeaa välillä. Väistöissä näkee hyvin oman osaamattomuuden vielä, jään hetkittäin hyvin paljon jälkeen ja silloin Petu turhautuu helposti, niinkuin selästäkin tehtäessä. Löysällä ohjalla on onneksi oppinut kulkemaan, kun yhdistetty kiitokseen ja lepohetkeen.

Olinko valmis omaan hevoseen?

Eräs somevaikuttaja sai hyvän kysymyksen instagramissa kysymystarraansa. Siinä joku seuraaja oli kysynyt jotakuinkin näin:

Koitko olevasi valmis omaan hevoseen?

Tämä kysymys sai miettimään asiaa. Kun Petteri tuli mulle liikutus-/vuokrahevoseksi silloin melkein 5 vuotta sitten, ei se juurikaan isoja tunteita sinällään herättänyt vaan enemmänkin ehkä se, että miten paljon meillä oli töitä tehtävänä. Kesäkuussa kun tuli ylläpitoon, silloin sen jotenkin tajusi. Olen vastuussa isosta eläimestä, olen aina vain hoitanut toisten (niitäkin kuin omaani, eli vaalien ja tarkoin) mutta nyt oli vastuuta ja paljon! Siinä eräänä heinäkuisena päivänä, kun tuntui että nyt meillä menee hyvin, palasin mielessäni sinne alkukevääseen. Kävin koko sen neljän kuukauden matkan ja pohdin että ei hitto, me ollaan ylitetty vasta yksi puro. Matka jatkui, vastoinkäymisiä, virheistä oppimisia ja onnistumisia. Onneksi ei mitään suurempaa tapahtunut, eikä ole vieläkään tapahtunut.

Naruriimulla ja koulutusköydellä työskentely tuli syksyllä meidän arkeen mukaan, on ollut helpottava työväline.

Tämän vuoden maaliskuussa meillä tulee yhteistä matkaa 5 vuotta täyteen. Se on todella pitkä aika ihmisen mittapuulla. Ollaan muutettu 3 kertaa tänä aikana ja nyt tuntuu että ollaan kotona. Vaikka Petterin auki olevia kintereitä katsoessa alkaa väkisinkin miettimään, että olisiko se kuitenkin onnellisempi pihatossa mutta toisaalta kun kyseessä on introvertti, rutiineista tarkka ja äärettömän herkkä hevonen, joka vaatii paljon tukea multa, en koe että kannattaisi lähteä suinpäin kohti suota vaan sen takia, että pihatot on mielletty nykypäivänä hevosten ainoaksi ja oikeaksi paikaksi. Petteri saa tarhata isossa tarhassa, sillä on kivat kaverit ympärillä ja saa levätä omassa yksiössään ilman, että naapurikarsinan tyyppi pääsee hänen tiluksilleen. Nykyisellä tallilla yö on suhteellisen lyhyt, mutta Petterille se ei ole tarpeeksi lyhyt. Tosin yleensä kuulemma ryskääminen alkaa juuri ennen aamutallia, eli todennäköisesti on tylsyyttä mitä kolistelee.

Mutta sitten alun kysymykseen. Koen, että kun Petteri tuli ylläpitoon sillon kesäkuussa 2017, olin valmis oppimaan uutta. En kokenut että olisin tiennyt kaikkea saati yhtään mitään, vaikka ravitallien kasvatti olenkin ja paljon esimerkiksi jalkavammoja hoitaneena ne oli tuttua kauraa. Olin kiinnostunut opettelemaan ja samalla kyseenalaistamaan ihmisiä, tietoa ja tapoja. Halusin ja haluan edelleen oppia enemmän, nykyäänhän mun ja Petterin touhut on pitkälti ohjasajoa ja maastakäsittelyä. Vaikka tykkään ratsastaa ja fiilistellä hyvin kulkevaa hevosta ja meidän yhteistyötä, on esimerkiksi ohjasajo siitä ihanaa kun tiedän etten häiritse toisen suoriutumista. Ja Petteri tykkää siitä todella paljon, toisin kun silloin meidän alkuaikoina.