Kehitys

Sitä jotenkin aina sokaistuu ja näkee vaan sen, mikä kaikki on pielessä tai missä pitäisi vielä kehittyä. Petun kanssa ei paljoa ole materiaalia liikuttamisista, vaikka yhdessä ollaan porskuteltu jo pian 7 vuotta! Kun harrastelee itsekseen eikä omista mitään automaattista kuvausjärjestelmää, on mentävä sillä mitä saa. Talvet menee yleensä aikalailla pimennossa, kun ei ketään kehtaa raahata kaveriksi jotta saisi kuvamateriaalia ja kesällä sitten herkemmin saa jo itsekin edes pieniä pätkiä kuvattua kun puhelin ei hyydy heti vaikka jättäisikin kentän tolppaa vasten kuvaamaan.

Mutta nyt on jotenkin herännyt ehkä pieni ylpeyden poikanen tällä matkalla jo saavutetusta kehityksestä Petun kanssa. Jos palataan ajassa 7 vuotta taaksepäin, oli Petu totaalinen raakile. Meillä oli isoja ongelmia tuntuman kanssa, Petu liikkui enemmin alta juosten ja korjasi kaikki virheet mielummin nimenomaan vauhdilla kuin rauhoittumisella tai edes hiljentämisellä. Hevonen ei osannut asettua saati taipua oikein. Ratsastajan vaikka horjahtaessa ei pysähdytty, vaan singottiin suuntaan X tai Y eikä koskaan mitään ennakkovaroitusta mahdollisesta suunnasta. Me liikuttiin pelkästään taluttaen maasta tai ratsastaen, siihen aikaan ohjasajo ei onnistunut lainkaan, juoksutuskin oli enemmänkin hevosen fyysistä väsyttämistä kuin treenimuoto. Ratsastaja oli jäykkä, kankea ja henkisesti joustamaton. Eli passiivinen, juurtunut käsi tai sitten ei tuntumaa ollenkaan (opin tosi taitavasti piilottamaan puolipitkillä pyykkinaruilla ratsastamisen), liikkeeseen ei pystynyt mukautumaan kun oltiin niin jäykkiä, käynnissä kuin räsynukke.

Lauantaina ratsastuksen jälkeen koin ylpeyttä. Me tehtiin ensimmäiset askeleen pidennykset ravissa alusta loppuun oikein (ei juostu alta!), ensimmäiset etuosakäännökset ja takaritkin pysyi paikallaan myös siinä vaikeammassa kierroksessa. Väistöt alkaa olla tosi hyviä, ristiaskeleet syviä ja hevonen herkkä avuille. Ravissa kantaa itseään vaikka vauhtia ja ruutia olisikin. Siellä pystyy istumaan alas ja Petuun voi vaikuttaa paljon enemmän mitä aikoinaan tai edes vuosi sitten. Petu kykenee jo nostamaan rintakehää, vaikka olisin päälläni. Hetkellisesti ruunan tasapaino vielä horjahtelee, mutta antaa mun olla siellä tukena jotta saa kasattua itse itsensä uudelleen. Tämä tosin ehkä selittyy vielä sillä, että on kroppansa kanssa hieman hukassa, kun osteopaattia ollaan hyödynnetty nyt kahdesti. Kun Petu on ollut vuosia mallia banaani, ei se sieltä heti suoristu ja vaatii multa todella paljon työtä saada se suoraksi sieltä kuorestaan ja pitää se suorana.

Samaan syssyyn kyllä totesin Nikolle, että onneksi on ratsutus ja valmennus varattuna, alkaa loppua taas omat työkalut. Semmoisia pieniä nyansseja, mitkä häiritsee mua ihan valtavasti mutta tuntuu että vaikuttaa kaikkeen potenssiin sata. Vähän kuin meidän väistö-ongelmat: alkuun oli liikaa vauhtia ja liikaa suoraan, mihin ratkaisu oli kuitenkin niinkin yksinkertainen että pysähdy, hengitä ja pyydä sivulle. Siitä askel suoraan ja taas sivulle. Tätä kun hinkattiin mentaliteetilla että ennemmin yksi täydellinen kuin kolme huonoa. Nyt voidaan tulla mistä suunnasta vain ja tehdä väistöaskeleita monta putkeen. Avot on parantuneet tämän myötä myös todella paljon. Vaikka Petu vieläkin koittaa vähän sitä, että yrittää tiputtaa mua satulan päältä, jolloin pääsisi kulkemaan banaanina. Tämä on kanssa yksi sellainen häiritsevä asia, mikä kyllä onnistuu yksinäänkin, mutta jotenkin se hevonen onnistuu tiputtamaan mut huomaamatta vasemmalle ja yhtäkkiä huomaan olevani vinkurallaan. Mun korjatessa asentoa ja pyytäessä napakammin suorempaa ristiaskelta, alkaa Petu vähän enemmän työntämään mua satulan keskeltä pois. Siinä muutaman askeleen kun ”riidellään”, antaa vaikuttaa ja homma loppuukin siihen.

Mutta nämä onkin niitä asioita, mitä valmennuksissa puretaan osiin. Meidän onni on kyllä nykyinen valmentaja – ihan täydellinen. Tarpeeksi napakka mulle, mutta armahtava esimerkiksi vanhojen traumojen suhteen. Antaa aikaa mutta ei päästä livahtamaan saati luistamaan. Monesti valmennuksen alussa meinannut tulla itku vaan siitä turhautumisesta ja valmennuksen lopussa itku onnistumisen vuoksi. Mikäs sen parempi valmennus-suhde, kun tunteiden vuoristorataa joka kerta koko rahan edestä! Lisäksi paljon kotiläksyjä mitä hinkuttaa itsenäisesti, jottei ihan päästäisi Petun kanssa löysäilemään.