Palanen veljen tarinasta

Oltiin kuin kaksoset vaikka meillä oli 2 vuotta, 1 kuukausi, yksi päivä ja vähän reilu 12 tuntia ikäeroa. Meillä ei ollut pahimpina aikoina kuin toisemme, pahimmat hetket oltiin vierekkäin, mä hoin että kohta loppuu, kohta loppuu. Oltiin rukka peikko takkutukka ja heikko peikko pelokas, niin kuin eräässä laulussakin lauletaan. Oltiin toistemme tukena, hyvässä ja pahassa. Hän oli mun elämän yksi isoimpia tukipilareita, kannustajia ja valonkantaja. Sen kummemmin avaamatta meidän lapsuutta tai nuoruutta, sanon vaan että hän tiesi eniten mun luurangoista, kukaan muu meidän perheestä ei tainnut tietää edes puoliakaan. Vain mun parhain ystävä tietää yhtä paljon, mitä veli tiesi.

Vuonna 2019 alkuvuodesta käytiin viimeisen kerran yhdessä Helsingissä keikalla. Häntä kovasti nauratti mun talliyrittäjyys, pikkusisko päässyt pitkälle kun on vähän kuin toimitusjohtaja! Keikan jälkeen linja-autoa odottaessa hän yhtäkkiä sanoi, että keikka oli hänen mielestään kyseisen bändin parhain, eikä hän varmaan ikinä tule olemaan paremmalla keikalla. Se keikka oli kyllä jotain yltiömäistä, yhdessä ollaan käyty yhteensä 4 keikalla katsomassa eli jokaisella Suomen klubikeikalla, ja joka kerta ollut edeltäjäänsä parempi. Linja-autoon päästyämme hän sanoi että mun pitäis istua käytävän puoleisella paikalla, edelliskerralla oli kuulemma kauheaa katsottavaa kun mun pää tärryytti ikkunaa vasten. Tällä reissulla hän sitten joutui repimään mua jatkuvasti penkille, koska meinasin tippua käytävälle. Hän oli aina kovin huolissaan mun pärjäämisestä, kuten myös toisin päin, kovasti huolestui että jaksanko ajaa 10 kilometriä hänen kotoaan omaan kotiin aamuyöllä neljän aikaan. Aamulla soitti heti herättyään, että olinko päässyt kotia – me harvoin puhuttiin puhelimessa, muut viestintäkanavat oli meidän juttu.

Vuodet vieri, pidettiin yhteyttä omalla tavalla kunnes vuonna 2022 yhteydenpito vähän väheni. Sain kuin sainkin kaikesta huolimatta maaniteltua hänet meille viettämään joulua. Äiti aina painotti että jouluna ei kukaan saa olla yksin, joten sinä vuonna tytötkin oikein vaati että eno tulee jouluksi niin olihan hänet sitten saatava. Hän vältteli joulun viettoa muualla kuin yksin omassa kolossaan, kun koki aina olevan vaivaksi – ajokorttia kun ei omistanut. Ei oikein koskaan myöskään halunnut uskoa, että mielelläni häntä kuskasin, koska se oli aina hyvä mahdollisuus viettää hetkiä täysin kahdestaan. Joulu oli lämmin. Tytöt olivat tosi onnellisia kun eno oli kylässä ja selkeästi myös veljellä oli mukavaa. Välillä piti toppuutella tyttöjä ettei nyt ihan väsyksiin enoa juoksuta, vaikka toinen oli ihan että ei tässä mitään. Sinä iltana me halattiin viimeisen kerran, en vain tiennyt sitä silloin. Meidän piti tänä vuonna juhlia mun valmistujaisia, juhlia hänen 35v syntymäpäiviä veljesten kera ja terävöittää asiat samalle tolalle mitä oli silloin, kun äiti oli vielä elossa. Hän puhui automatkoilla vähän outoja, mutta laitoin sen vain joulun tuoman jännityksen ja tunnelman piikkiin. Jos olisin tiennyt edes murto-osan hänen todellisista ajatuksistaan, olisiko tätä kaikkea tapahtunut? Tätä olen pyöritellyt nyt reilu 6 kuukautta päässäni ja tulen varmasti pyörittelemään lopun elämääni.

Alkukeväästä aloin saamaan soittoja ja viestejä, ettei häntä saa kiinni. Ei vastaa puhelimeen ja välillä puhelin kiinni. Tiesin syyt, miksi ei vastaa ja huhuilin häntä meidän yhteisiä väyliä pitkin. Kaksi vanhempaa oli hänestä kuullut, joten annoin asian olla ja koitin vaan vedota että hänellä varmaan huono kausi menossa, eikä halua jutella. Viikko ennen äitienpäivää tuli todella outo olo. Valtava ahdistus valtasi kehon ja sanoin Nikolle että tämä on tosi outoa, että nyt on jotain pahasti pielessä. Olo meni hiljalleen ohi, äitienpäivä tuli ja meni. Toukokuussa laitoin veljelle viestiä, että voisiko laittaa mulle jonkun kuittauksen että kaikki on ok, kun huolestuttaa radiohiljaisuus. Kesäkuussa menin käymään hänen asunnollaan, ei mitään vastausta.

Seuraavana päivänä kesken tiimipalaverin poliisit tuli ovelle – Asia koskee henkilöä X, hänet on löydetty kotoaan. Se oli kuin puukon isku rintaan. Koko maailma romahti jalkojen alla, en voinut hengittää mutta samalla vaan huusin sitä tuskaa ulos. Ihan kuin sydämestä olisi viety palanen pois, elämästä viety värit ja ilo. Ensimmäinen ajatus oli sisälle päästyäni että miten mä tulen pärjäämään ja miten tytöille tämä kerrotaan. Tästä lähti jumalaton lumipallo-efekti pyörimään mikä pyörii edelleen. Hautajaiset, asunnon tyhjentäminen, muiden asioiden hoito ja työt päälle. Kriisityö oli hyvin tärkeässä roolissa, ilman sitä en olisi kyennyt yhtään mihinkään.

Nyt 7 kuukautta myöhemmin kykenen hyväksymään veljeni päätöksen. Hän kantoi niin isoa taakkaa sisällään, äidin lähtö jätti isot jäljet meihin molempiin. Onneksi tämän kaiken keskellä on ollut kaksi vanhinta veljeä tässä samassa veneessä. He tietävät mitä veli kantoi sisällään, miten tärkeä äiti oli hänelle ja miten paljon hän hukutti luurankojaan omiin juttuihinsa. Hänelle oli tärkeintä olla se isoveli, joka tukee ja kuuntelee, mutta unohti itsensä vuosien saatossa.

Tämä aihe on todella iso tabu, mistä pitäisi puhua enemmän. En syytä yhteiskuntaa, en syytä muuta puolta, en syytä itseäni enkä häntä. Jokaisella meistä on luurankoja kaapeissa ja se on jokaisen oma asia miten niiden kanssa toimii. Olen hyvin pettynyt miten edelleen koitetaan vaientaa tämänkin asian suhteen, perheessä on aina vallinnut vaikenemisen kulttuuri – mistään mikä saattaisi tuoda pimeitä puolia esille, niistä ei saa puhua. Mut koitettiin jo nuorena vaientaa siitä, että kävin keskustelemassa ammattilaisen kanssa. Nyt kriisityöntekijöiden suhteen koitettiin samaa. Mutta mä en vaikene, koska se ajoi veljen siihen, mikä on viimeinen ja epätoivoisin tapahtuma kun vaiettu kuorma käy liian suureksi. Hän ei jaksanut olla enää surullinen ja lähti äidin luokse, missä ikinä onkaan.