Mitä Oliverille kuuluu?

Kommentteihin tuli kyselyä mitä Oliverille kuuluu, joten ajattelin ihan postauksen kirjoittaa aiheesta. Aika vähän pojasta lopulta päivittelin, kun korona sotki kokonaan kimpan toimintaa. Oliverin alkutaival oli ihan hyvä, mutta sitten tuli paljon terveyshuolia. Etujalat alkoi turvottelemaan ja epäilys oli eläinlääkärillä että massiivinen etuosa orikauloineen on liikaa etupolville, mutta lopulta ruunauksestakaan ollut hyötyä. Ongelmat jatkui ja Oliveri oli käytännössä vuoden kuntoutuksessa jonka jälkeen valmentaja kävi koittamassa Killerillä miten juoksu kulkee mutta nesteilyt alkoi jälleen.

Kimpassa alkoi olemaan paikoitellen hurjaakin menoa, kun tiedotus alkoi olla huonoa ja se keskitettiin nettisivulle, eikä sielläkään paljoa tietoa oikeastaan edes ollut.

Koelähtö, Killeri 20.9.2020
© Terhi Piista-Helisten

Oliveri lähti vuoden vaihteen tiimoilla Stall Blombackeen kuntoutukseen, raviuran lopettamisesta ennen vuoden vaihdetta puhuttiin ja suurin osa kimppalaisista oli sitä mieltä, että eivät jatka kimpan mukana – minä mukaan lukien. Oliverin hoito eläinlääkärin tiimoilta oli mun mielestä hyvin huonoa, mutta en yksinäni oikein voi asialle tehdä mitään. Moni muukin oli sitä mieltä, että Oliveri olisi ollut hyvä viedä toiselle klinikalle (käytettiin yleensä Laukaassa, jonka yksi alkuperäisistä perustajista oli Oliverin omalääkäri), kun näkemyseroja ja ideoita voisi toisella lääkärillä olla.

Juttelin Petun edellisen omistajan kanssa ja hän totesi että tämä kyseinen ell joka Oliveriakin hoiti, ei panosta hoitoon jos hevonen ja sen suku ei ole hänen mieleen. Petulla esimerkiksi oli irtopala vasemmassa takajalassa, jota tämä lääkäri ei löytänyt, oli vain todennut että ei tuosta radalle ole ja ihan turha on edes yrittää. Tampereen klinikalla irtopala leikattiin Petun ollessa 6 vuotias ja vamma haittaa vieläkin paikoitellen. Usko meni siinä kohtaan totisesti Oliverin hoitoon ja tämän vuoden alusta lähtien en ole enää kuulunut kimppaan. Oliveri todennäköisesti menee tämän vuoden aikana myyntiin jos eivät radalle sitä saa, tietenkin tilanne voi olla toinen, tämmösiä puheita oli vielä joulukuussa.

Odotukset kimpalle oli isot kun siihen lähdin silloin vuosia sitten mukaan. Vetäjä oli kokenut, osaava ja hoiti asiat hienosti aina siihen asti, kun alkoi ensimmäinen koronavuosi. Sitten tiedotus oli huonohkoa, yksi kimppalaisista (isoimman osuuden omistava) hoiti puhelintiedustelut valmentajan päähän, mutta tieto kun oli katkonaista, niin ei siitä kokonaiskuvaa saanut että missä mennään. Ja se, että miten ja mitä oli milloinkin hoidettu niin ei oikein saatu selkoa siitä. Olen miettinyt pari kertaa, että menisinkö johonkin uuteen kimppaan, mutta toisaalta kun nähnyt miten hyvin alkava päättyi todella huonosti niin jotenkin usko näihin mennyt. Eri asia olisi ostaa oma varsa ja koittaa pienellä porukalla saada se radalle. Tiedotus olisi helpompaa ja kulut olisi pienemmät.

Joten tällä hetkellä keskityn opiskeluun ja Petun hengissä pitämiseen, herra koittaa kaikin keinoin saada mulle sydärin. 😀

Varustepäivittelyä

Meillä vaihtui viime kesänä satula, kun edellinen tosiaan jäi liian kaarevaksi, mulle liian pieneksi ja Petu ei enää oikein halunnut liikkua sen kanssa. Olisi pitänyt kauheasti laittaa vällyjä, mutta silloin joustorungollinen satula ei toimi toivotulla tavalla. Olin jo tässä muutaman kuukauden ihmetellyt, kun mun istunta alkoi painumaan todella paljon etukenoon. Ei niinkään mäkkihyppääjä-asentoon asti, mutta lantio kippasi ja Petu siirtymisissä painui nopeasti lapojensa päälle. Viimeinen niitti oli, kun vuokraaja ratsasti ja aloin katsomaan että mua reilusti kevyemmän pehvan alla satula nousee takaa keventäessä. Satula oli mennyt liian leveäksi. Tallissa tutkaillessa muokattavaa edestä olisi sentin verran, etuosan korottajalla meni liian täyden tuntuiseksi joten päädyin ottamaan meidän lähellä asuvaan satulaseppään yhteyttä ja kerroin tilanteen.

Satula juuri tulleena heinäkuun alussa 2021. Huono kuvakulma, mutta tässä satula istui vielä hyvin, alle vuodessa etuosa oli painunut olemattomaksi.

Meillä oli ensimmäinen tapaaminen viikko sitten keskiviikkona (16.2.) jossa käytiin Petun tilannetta läpi, mitä hieroja oli löytänyt ja miltä Petu muuten vaikuttaa. Satula todentotta oli inasen liian leveä ja koko homman piti korjaantua täyttötoppauksella. Toisin kävi kun seppä alkoi kaivelemaan vanhoja villoja satulasta – siellä oli niin sanottua pomppuvillaa. Päädyttiin tekemään kokotoppaus satulaan, pomppuvilla ei ole tarkoitettu satuloihin sen helpon painumisen takia ja aiheuttaa helposti epätasaisuuksia paneeleihin. Meidänkin tapauksessa oikeaan paneeliin oli tullut ”patti” mikä painoi satulaa ja samalla mun istuntaa enemmän vasemmalle, mikä selittäisi taipumisvaikeudet ja vasemman puolen lihaksiston ongelmat. Lämpökameran tulosten mukaan istun keskellä satulaa tasaisesti (mä alkuun kyseenalaistin tämän ja vahvasti, mutta data ei valehtele :D)

Eilen satula tuli sitten pajalta viikon oltua siellä ja jo heti satula tuntui oman pehvan alla paremmalta. Laitettiin maneesilla kokeeksi ensimmäisen kierroksen jälkeen etuosan korottaja jotta seppä näki miten paljon laitetaan täytettä ja koko ajan vain tuntui paremmalta. Toisella kerralla kun maneesiin mentiin ja kiipesin jo kolmannen kerran selkään, oli se tunne aivan älytön. Petu pärski, kulki heti ensimmäisistä askeleista reippaasti, isosti ja koko kropan läpi, siirtymiset oli isoja ja todella lennokkaita eikä mun selkään sattunut missään vaiheessa. Petu oli muutenkin jo vähän helikopteri-tuulella, kovin lennokkaalla tuulella kylmenneen kelin takia mutta mä sain vaikuttaa siihen joka askeleella ilman että ampui johonkin suuntaan ja pysyi mun kanssa koko testauksen ajan. Mä sain mun rakkaan pomppupallon takaisin, meinasi itku tulla kun toinen oli niin onnellinen ettei mikään ahdista mistään! Ja mä edelleen istuin keskellä satulaa tasaisesti kaikissa askellajeissa. Oon ajatellut jo pidemmän aikaa, että istun miten sattuu.

Petu sai kehuja hienosta luonteestaan, hyvin opetusmestarimainen vaikka itsekin opettelee vielä, nöyrä ja rehellinen. Sitä se onkin, mun paras ystävä joka menee oman ihmisen kanssa vaikka kuuhun jos asiat muutoin on hyvin.

Meidän varusteissa on tapahtunut muutakin, heivasin nimittäin vanhat turvajalustimet kankkulan kaivoon ja joululahjaksi saadut Acavallon Arena Alupro -jalustimet tuli käyttöön vuoden vaihteessa.

Mulla alkoi ratsastaessa vanhojen jalustimien kanssa kipeytymään nilkat ja polvet, jalustimien piti olla aivan liian lyhyet jotta ei olisi kipeytynyt ja jalustimet väänsi mun jalan asennon todella inhottavaksi. Nyt ei enää väänny jalkaterä mihinkään, jalka pysyy stabiilisti paikallaan eikä satu. Voin vain suositella.

Olinko valmis omaan hevoseen?

Eräs somevaikuttaja sai hyvän kysymyksen instagramissa kysymystarraansa. Siinä joku seuraaja oli kysynyt jotakuinkin näin:

Koitko olevasi valmis omaan hevoseen?

Tämä kysymys sai miettimään asiaa. Kun Petteri tuli mulle liikutus-/vuokrahevoseksi silloin melkein 5 vuotta sitten, ei se juurikaan isoja tunteita sinällään herättänyt vaan enemmänkin ehkä se, että miten paljon meillä oli töitä tehtävänä. Kesäkuussa kun tuli ylläpitoon, silloin sen jotenkin tajusi. Olen vastuussa isosta eläimestä, olen aina vain hoitanut toisten (niitäkin kuin omaani, eli vaalien ja tarkoin) mutta nyt oli vastuuta ja paljon! Siinä eräänä heinäkuisena päivänä, kun tuntui että nyt meillä menee hyvin, palasin mielessäni sinne alkukevääseen. Kävin koko sen neljän kuukauden matkan ja pohdin että ei hitto, me ollaan ylitetty vasta yksi puro. Matka jatkui, vastoinkäymisiä, virheistä oppimisia ja onnistumisia. Onneksi ei mitään suurempaa tapahtunut, eikä ole vieläkään tapahtunut.

Naruriimulla ja koulutusköydellä työskentely tuli syksyllä meidän arkeen mukaan, on ollut helpottava työväline.

Tämän vuoden maaliskuussa meillä tulee yhteistä matkaa 5 vuotta täyteen. Se on todella pitkä aika ihmisen mittapuulla. Ollaan muutettu 3 kertaa tänä aikana ja nyt tuntuu että ollaan kotona. Vaikka Petterin auki olevia kintereitä katsoessa alkaa väkisinkin miettimään, että olisiko se kuitenkin onnellisempi pihatossa mutta toisaalta kun kyseessä on introvertti, rutiineista tarkka ja äärettömän herkkä hevonen, joka vaatii paljon tukea multa, en koe että kannattaisi lähteä suinpäin kohti suota vaan sen takia, että pihatot on mielletty nykypäivänä hevosten ainoaksi ja oikeaksi paikaksi. Petteri saa tarhata isossa tarhassa, sillä on kivat kaverit ympärillä ja saa levätä omassa yksiössään ilman, että naapurikarsinan tyyppi pääsee hänen tiluksilleen. Nykyisellä tallilla yö on suhteellisen lyhyt, mutta Petterille se ei ole tarpeeksi lyhyt. Tosin yleensä kuulemma ryskääminen alkaa juuri ennen aamutallia, eli todennäköisesti on tylsyyttä mitä kolistelee.

Mutta sitten alun kysymykseen. Koen, että kun Petteri tuli ylläpitoon sillon kesäkuussa 2017, olin valmis oppimaan uutta. En kokenut että olisin tiennyt kaikkea saati yhtään mitään, vaikka ravitallien kasvatti olenkin ja paljon esimerkiksi jalkavammoja hoitaneena ne oli tuttua kauraa. Olin kiinnostunut opettelemaan ja samalla kyseenalaistamaan ihmisiä, tietoa ja tapoja. Halusin ja haluan edelleen oppia enemmän, nykyäänhän mun ja Petterin touhut on pitkälti ohjasajoa ja maastakäsittelyä. Vaikka tykkään ratsastaa ja fiilistellä hyvin kulkevaa hevosta ja meidän yhteistyötä, on esimerkiksi ohjasajo siitä ihanaa kun tiedän etten häiritse toisen suoriutumista. Ja Petteri tykkää siitä todella paljon, toisin kun silloin meidän alkuaikoina.

Ajatuksia uudesta kuolaimesta

Mä oon tässä 4,5 vuoden aikana vaihdellut ja etsinyt Petulle sopivia kuolaimia. Vaikeinta oli löytää sileälle kuolain, mikä ei olisi kauhean kova ja toimisi mahdollisimman pienellä otteella auttaen kuitenkin Petua tukeutumaan. Olin kuullut Jouhevan toiminnasta ja muutaman kerran olin heidän sivuillaan pyörinyt ja katsellut vaihtoehtoja kuitenkaan päätymättä mihinkään. Tuossa alkukesästä sitten kuitenkin aloin pohtimaan, että onko suora Happy mouth sittenkään meille se the kuolain. Petu oli suhteellisen hidas suusta, vaati lähes olemattoman tuntuman ja silti pakeni helposti tyhjäksi edestä tai sitten painoi eikä keventynyt, eli kaksi hiton huonoa vaihtoehtoa. Estekuolain on sileälle liian järeä, kun jarrua siinä on mahdottoman paljon vaikka onkin todella herkkä ratsastaa sillä kuolaimella.

Päädyin sitten ottamaan Jouheva.nettiin yhteyttä ja tiedustelemaan mitä suosittelisivat. Eihän kysyminen mitään maksaisi ja saisin kuitenkin miettiä ja punnita vaihtoehtoja. Sieltä sitten tarjottiin meille uudeksi kuolaimeksi Neue Schule Turtle Top oliivirenkaalla. Lueskelin kuolaimesta tarkemmin ja päädyin ottamaan vuokralle. Kolmessa viikossa sitä ehti kokeilla mun lisäksi vuokraaja ja Petu oli kyllä hyvä. Yhtään ei tuolla kuolaimella kestä kovaa vetävää kättä, mutta heti kun kuskilla ote hellitti niin tuli tuntumalle todella kauniisti. Myös pitkällä ohjalla on tuntumalla, mitä ei koskaan ennen ole ollut!

Päädyin sitten ostamaan kuolaimen vuokrausajan päätyttyä, jonka jälkeen estekuskikin pääsi kokeilemaan samalla kun pieniä kavaletteja otettiin. Kommentit olivat aika pitkälti: sileällä todella hyvä, hakee tuntumalle nopeasti mutta esteillä liian hidas. Petu hakeutuu ”kouluratsu”-moodiin helposti mikä esteillä taas haittaa hieman, kun pidätteet pitäisi olla nopeita ja sitä myötä esteelle lähestyminen on vaikeampaa verrattuna estekuolaimeen. Tämä oli myös sitä mitä olin itsekin huomioinut, hakeutuu helposti korkeampaan muotoon, mikä hieman hankaloittaa esteillä. Kokeilin tässä joku aika sitten mennä puomeja Petun kanssa sileän ohella, ja ei ne pidätteet läpi mennyt tällä kuolaimella, kun Petu kuumuu ja alkaa helposti rynnimään esteitä kohti. Pidätteet meni juuri ennen puomia läpi ja herra päätti sitten ottaa isomman loikan, kun mun pyynnöt tuli turhan myöhässä. Estekuolaimen kanssa tätä ei nykyään tapahdu, kun jää hyvin odottamaan jatko-ohjeita. Tietenkin omakin toiminta oli puomi-tehtävillä hieman hakusessa ja Petulla oli pidempi tauko ollut minkäänlaisista estetreeneistä.

Tässä kuolaimessa on paljon hyviä puolia, muunmuassa ei aiheuta pähkinänsärkijä-efektiä kun lukittaa vaakatasoon ja on ohut suupieliin asti, eli hammaslomasta toiseen on ohut. Petu on aina ollut hankala suustaan, mutta tämän kanssa on ollut pehmeä suustansa paitsi sunnuntaina kun oli turhankin paljon menossa ja poltti hermonsa tallin yhteen tammaan. Tämä on aina ollut vähän sellainen tyyppi, ettei kaikista tykkää ja valmennuksissakin viihtyi parhaiten vain punaisen ruunan seurassa, tammat ja ”väärät” ruunat oli ehdoton nounou. Kyllä se sitten siitä rauhoittui, kun jaksoi vaan itse keskittyä omiin hommiin ja antaa Petulle muuta ajateltavaa. Nyt on molempien käsien nimettömät rakoilla, eipä tule tämän jälkeen ratsastettua ilman hanskoja. 😀

Hän on minun

Vuosi sitten lokakuussa oli puhetta Petun omistajan kanssa kun oli lomittamassa meidän tallilla, että pitäisikö herra siirtää mun nimiin ja viikkoa vajaa vuoden päästä kirjoitettiin omistajanvaihdos-ilmoitus Hippokselle. Näin ollen, 23.10.2021 Petusta tuli virallisesti mun oma.

Monet kaverit on kyselleet, että miltä nyt tuntuu kun 4,5 vuoden hoitamisen jälkeen Petu on yksinomaan mun vastuulla, hyvässä ja pahassa. Ei se mitenkään vielä juurikaan mitenkään erityisemmin ole vaikuttanut, olenhan kaikki nämä vuodet hoitanut Petua kuin omaani, joten nimi omistajatodistuksessa ei tätä muuta millään tavoin.

Muuten meillä on mennyt hyvin, treenit kulkee ja opetellaan uusia asioita pikkuhiljaa. Mä aloitin opiskelut syyskuussa, joten vähän on ollut vielä aikataulullisesti itsellä hakemista että miten kaiken ehtii ja saati jaksaa, kun käyn koulun kokonaan verkko-opintoina toiselle paikkakunnalle. Mutta onneksi meillä on sen verran hyvä tiimi, että kaikki kyllä järjestyy kun laitetaan järjestymään.

Blogin ulkoasu tulee todennäköisesti muuttumaan, kunhan saan tässä aikaiseksi hieman fiksattua vielä tuota omaa osaamispuolta koodamisen puolella, mutta tällä nykyisellä pärjätään kuitenkin vielä jonkin aikaa. Jänniä ja erittäin mielenkiintoisia aikoja elämme. 🙂