Mulla on ystäviä vain muutama, tarkalleen taitaa olla vain 2. Kavereita on sitten senkin edestä, mutta oon niin huono luottamaan ihmisiin, etenkin sen kaiken jälkeen mitä mua on puukotettu selkään. Mutta tämä ystävä jota nyt tarkoitan, on karvainen. Neljällä jalalla kulkeva hännäkäs pystykorvainen söpönassu. Nöpö. Siinä on kissa, joka oikeesti tuntuu tajuavan jokaisen ihmisen mielenliikkeen, ja toimii aina sen mukaan. Aina jos on huolia tai mieli muuten vaan maassa, tulee karvapallo syliin ja puskee naaman puhki. Kehrää ja kipristelee varpaita. Se on Nöpön tapa rentouttaa.

Äitini sairastaessa vielä kotona, Nöpön kanssa lähestulkoon asuttiin äidin luona. Nönö vaistosi joka kerta, jos äidille tuli kipuja ja kiirehti esimerkiksi sänkyyn hoivaamaan. Osasi varoa vatsaa, koska leikkausarpi ei meinannut äidillä parantua ja kipuili todella pitkään. Siinä ne kaksi saattoi maata sylikkäin koko päivän, Nöpön kehrätessä äidin korvaan.

Tämä frakki-takki on aina ollut mun ystävä, isolla Y:llä. Ei tuomitse, ei syyttele eikä petä. On aina tukena ja lämittää kylminä talvi-iltoina, jos oon yksin kotona ja Maria on nukkumassa.
Nöpön kanssa ollaan erottamattomat, sitä ei kukaan pysty estämään.

Puskettavaa odottaa 🙂