Meille tuli vauva!

Lumon lähdettyä toukokuussa, on koko perheellä ollut kova tyhjiö. Nöpö lopulta masentui, vaikka alku menikin yllättävän kivasti. Alkoi syömään hillittömiä määriä, karvaa alkoi irrota reilusti normaalia enemmän ja nukkui käytännössä koko ajan. Alettiin katselemaan kesäkuun loppupuolella vähän sillä silmällä Nöpölle uutta kaveria, mutta mikään ei oikein kolahtanut. Sitten yllättäen mun synttäreillä kaveri tokaisi että tietäisi pennun joka etsii kotia, joten soiteltiin omistajalle ja mentiin seuraavana päivänä katsomaan. Paikka oli vähän kyseenalainen, kissan virtsa haisi pihalle asti (en olisi edes halunnut tietää miltä sisällä olisi näyttänyt) ja pennulla punkki päässä. Ajateltiin, että ei sen olot siellä yhtään paremmaksi muutu ja pakko saada se sieltä pois, joten meille silloin meille tuli 10 viikkoinen nokipallo joka ristittiin Pikkaraiseksi. Painoa oli himpun yli 600 grammaa, oli todella nälkäinen ja laiha. Aloiteltiin lihotuskuurilla, millä penska on vieläkin ja käytiin parisen viikkoa sitten eläinlääkärillä tarkoituksena rokotus. No eipä rokotettu, kun pennun silmät alkoi rähmimään todella voimakkaasti pari päivää ennen joten rokotusta siirrettiin viikolla ja saatiin antibiootti-tipat. Epäilys herpes-viruksesta, onneksi Nöpöllä on rokotukset kunnossa.

Pikkarainen juuri tulleena 18.7.2021

Pikkarainen kasvaa viikko viikolta, painon suhteen nousu on ollut noin 100 grammaa per viikko, mikä on tuon ikäiselle hyvä tahti. Etenkin kun nyt se saa laadukasta ruokaa napaansa, märkäruokaa neljästi päivässä ja nappulat vapaasti saatavilla.

Luonnetta löytyy, alusta saakka ollut todella sähäkkä eli ei ole Lulu päässyt jahtaamaan vaikka sitä kovasti yrittäisikin. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää, kun lähes täysmustaa palleroa meinaa huomata paitsi sitten kun se on pienillä tassuillaan jalassa kiinni. Nyt hiljalleen opetellaan 10 vuoden jälkeen kissanpentu-arkea, Lulunkin pentuajasta on jo 5 vuotta.

9.8.2021

Nöpö on hyvin ottanut Pikkaraisen omaan pieneen laumaansa, vaikka selvästi menettääkin välillä hermonsa toisen hyppiessä niskaan ja jahdatessa häntää. Nöpö onneksi omaa pitkät ja kestävät hermot, joten vanhus jaksaa hyvin opettaa elämässä tarvittavia taitoja pienemmälle.

Suru

Se mitä kunniavieraasi kertoo
Kätke se sydämees tarkoin
Ei niitä oppeja kirjoista löydä
Et ostaa voi miljoonin markoin
Itkuja varten on ihmisen silmät
Vierikää kyyneleet

Niin jälleen lähti yksi. Lumo tuli meille kuukauden vajaa 10 vuotta sitten, uhkarohkeana, itsetietoisena kauhukakarana ja samanlaisena poistui 12.5.2021. Lumon pienikokoisuus aina meitä ihmetytti, kun Nöpö ja Vili oli kuitenkin suht isokokoisia verrattuna tähän keskimmäiseen kakaraan, mutta ei pienikokoisuus sitä poikaa haitannut – ego oli sitäkin suurempi.

Lumon kanssa käytiin ensimmäisen kerran tammikuussa pissaongelmien takia. Epäilys oli idiopaattisesta kystiitistä, eli stressiperäisestä pissaongelmasta. Helmikuussa oli seuraava käynti, jolloin munuaisarvot oli hieman koholla ollen kuitenkin viitearvojen sisällä. Maaliskuussa alkoi itku laatikolla käydessä ja väärään paikkaan tehdyn virtsan seassa verta. Eläinlääkärissä ultrattiin rakko – kiinteä massa virtsarakossa, epäilys virtsakivestä johon aloitettiin sakkaa poistava lisäravinne ja vaihdettiin pojille ruoka erikoisruokaan. Huhtikuussa saatiin otettua rakosta virtsanäyte tulehduksen poissulkemiseksi, ei sakkaa tai bakteereita mutta verta jälleen. Aloitettiin liuottava ruokavalio, toivoen että on liukeneva kivi. Tämä olisi pystytty selvittämään, jos näytteessä olisi ollut sakkaa.

Toukokuussa jälleen lääkäriin tekemään tilannekatsaus, kun kotona tuntui että huonoja päiviä alkoi olemaan enemmän. Röntgenissä sitten löytyi munuaisista kiviä ja rakon kivi oli kasvanut reilusti. Leikkaushoito palliatiivista hoitamista, eli vaiva uusii ja leikkaus pitäisi tehdä suunnilleen vuosittain, jolloin kissa nukkuisi jossain vaiheessa itsekseen pois kun munuaiset lakkaisi toimimasta. Ilman leikkaushoitoa elinikä odote olisi ollut noin 6 kuukaudesta vuoteen jatkuvalla kipu- ja anbioottilääkityksellä. Päädyttiin siihen tulokseen, että Lumo tulee kotiin saattohoitoon pariksi viikoksi jotta tytöt saavat hyvästellä ja viettää viimeisiä hetkiä. Vili lähti niin nopeasti ja rajusti, kun kunto romahti niin ei haluttu että se tapahtuisi taas, vaan että Lumo saisi lähteä suht hyväkuntoisena.

Viimeiselle matkalle lähdettyään, viimeisen kerran eläinlääkärin vastaanotolla rauhoituksessa ollessaan eläinlääkäri tunnusteli vatsan ja totesi että ”tämä kivi on ihan järkyttävän kokoinen.” Lähemmäs tennispallon kokoiseksi kuvaili. Lumo jäi klinikalle, josta lähti tuhkattavaksi. Tuhkat otetaan kotiin ja levitellään Vilin hautapaikalle. Vaikka Vili haudattiin omaan pihaan, sanoin tytöille ettei Lumoa haudata, koska silloin pitäisi aikaisempi hauta kaivaa auki eikä sitä kukaan pysty tekemään. Joten näin oli parempi. Lumo sai hyvän ja pitkän elämän. Vaikkei koskaan juurikaan sylikissa ollut, sai se silti paljon rakkautta. Loppuajastaan muuttui myös sylissä viihtyväksi ja nukkui paljon lasten kanssa.

Koronavuosi

Heinäkuun lopulla on viimeksi pieniä kuulumisia tänne tullut kirjoiteltua. Ei asiat sinällään paljoa ole tässä ajassa muuttunut, kun korona jyllää edelleen eikä loppua näy. Tosin instagramia seuraavat tietääkin aika pitkälti kaikki ”käänteet” mitä on tullut, suurimmat muutokset tainnut tapahtua Petun hyvinvoinnin ja mun liikunnan puolella.

Petun vakio estekuski jäi toistaiseksi pois kuvioista tuossa laidunkauden loppupuolella, mutta toivottavasti kesällä saataisiin takaisin remmiin. Sillä välin tuuraava estekuski on hoitanut valmennuksissa Petun kanssa hyppäämisen, vuokraaja käy edelleen omaan säännölliseen tahtiinsa ja mä hoidan liikunnan monipuoleistamisen. Paljon maastakäsittelyä, ohjasajoa ja selkään kun on fiilistä. Tosin nyt ei ole pitkään aikaan varret meinannut mennä kiinni, joten ollaan aika paljon tehty kaikkea muuta kuin selästä töitä. Hyvää vaihtelua molemmille, esimerkiksi ohjasajossa saan korjatttua helpommin Petun vinouksia kun ei ole ketään kyydissä häiritsemässä.

Marraskuussa koettiin menetys, kun meidän nuorin kissa jouduttiin päästämään paremmille hiirimetsille. 1,5 kuukauden ajan koitettiin tutkia ja hoitaa mutta pienen kunto romahti tyystin, joten aamulla lasten lähdettyä kouluun ja hoitoon, mentiin eläinlääkärille lähettämään viimeiselle matkalle. Lapsille tämä on ollut todella rankkaa aikaa, niinkuin meille muillekin, mutta Vilistä ehti kuoriutua tässä viimeisen vuoden aikana tyttöjen kissa, joten ymmärtää tuon surun suuruuden. Pieni pääsi omaan pihaan, jossa tytöt voi käydä ”tervehtimässä” ja viemässä kynttilän lyhtyyn tai kesällä kukkia, mitä vain haluavat.

Heinäkuussa aloitettu juokseminen päätyi siihen, että elokuussa aloitin ”valvovan silmän alla” treenaamisen salilla. Joulukuun alussa jouduin viikoksi osastolle munuaistulehduksen edettyä verenmyrkytykseen joten toipuminen oli hidasta ja osittain on edelleen vaiheessa. Tullut enemmän ja vähemmän fyysisiä oireita tuon hässäkän jälkeen. Mutta nyt ollaan kuitenkin uudelleen ruodussa, salilla käynti on tehnyt todella hyvää selälle ja ennenkaikkea mun pääkopalle.

Jospa tämä kirjoittamisinto täältä taas nousisi, kun kyllähän tätä tarinointia riittäisi vaikka muille jakaa mutta välillä se on vaan hieman vaikeaa saada motivaatiosta kiinni.

Lulu muuttui oudoksi

Parin päivän aikana Lulu on ollut todella omituinen ja aivan erilainen kuin normaalisti. Kissatkin on alkaneet käyttäytymään oudosti Lulun lisäksi. Eniten huomiota on herättänyt Lulun pakkomielteisesti ilmenevä halu suojella mua kissoilta. Lumo ei saisi nukkua sängyssä, Nöpö ei saisi olla mahan päällä eikä Vili saisi olla Nikon assarina. Nöpölle etenkin on aina ollut todella tärkeää saada löhötä sylissä eikä sitä ole koskaan kielletty, mutta nyt Lululle on tästä tullut joku mahdoton ongelma. 

Nöpö päikkäreille ja Lulu heti paikalla vahtimassa
Välillä sitä vain unohtaa, että tuo akka on vasta muutamaa päivää vajaa vuoden ja henkinen kasvu on vielä totaalisen kesken. Vahvat rodut lisäävät vielä soppaan oman mausteensa, kun hakee omaa paikkaansa laumassa. Dominoiva, kasvuvaiheessa oleva narttu ja itsetietoinen, arvokkuutensa tietävä vanhin kissan rotjake on kieltämättä aika mielenkiintoinen yhdistelmä eikä tappeluilta olla vältytty. Tähän komboon kun lisätään arkajalka joka lähtee paikalta välttääkseen kahinat ja kissa, josta tulee mieleen kaksoispersoonan omaava ihminen, on tässä ollut aikamoinen sirkus pyöritettävänä.

Kyllä me Nikon kanssa jo vitsailtiin pelkästään kissojen muuttuneen käytöksen pohjalta, että pitääkö tässä raskaustesti tehdä, kun koko lauma on ihan sekaisin. 😁 Mutta toisaalta, kun Lulun luonne on muuttunut niin paljon tässä vuoden aikana, arasta ja epävarmasta rohkean itsevarmaksi, on kissat kokeneet sen uhkana. Nöpö tietää paikkansa ja pitää myös nuoremmat tietoisina omista paikoistaan.

Mutta kaikesta huolimatta, nukutaan yhdessä päikkäreitä.

Koulutuksen merkitys korostuu näihin aikoihin paljon, kun paikoitellen akka koittaa välillä myös meitä tiputtaa alemmas arvojärjestyksessä. Kyllä se tästä, tiesimme mihin ryhdyttiin kun Lulu ostettiin ja varauduttiin jopa pahempaan ”uhmaamiseen” mitä tähän mennessä on saatu vastaan.  

Levoton tuhkimo

Vai paremminkin karvaprinssi?

Mitä lähemmäksi mennään laskettua aikaa, sitä levottomammaksi muuttuu Nöpö. Jatkuva mamin rauhoittelu käynnissä kehräämisellä, turkin tempasi taas mitä parhaimmaksi silkiksi ja etutassut lyövät melkein tulta ja tappuraa, kun niin kova leipominen käy. Ja ei tule herralla kuuloonkaan, että suostuisi tulemaan mahan päälle ilman isoa kasaa peittoa meidän välissä. Luuleekohan tuo palikka-aivo, että se tenava syntyy ennenaikaisesti vaan sen takia, että istuttaisi karvaisen pyllynsä siihen ja aloittaisi maitobaarin aukaisulla? (kyllä, rinnat vuotaa kuin Niagaran putoukset) Ei se Mariakaan Nöpön rakkauden määrän vuoksi viikkoa aikaisemmin syntynyt, mutta annetaan hänen ylhäisyytensä niin luulla. 😉
Unikavereista parhain ♥
Nöpöhän on toiminut tässäkin raskaudessa mun jonkinsortin henkivartijana, mitään ei saa koskaan tehdä yksin. Nykyään jopa seuraa saunaankin, kun eihän sitä tiedä mitä se lämmin mukava huone voikaan aiheuttaa, ota ja tiedä. Ennen vettä vihannut, nykyään sietää sitä sen verran että voi ahterikarvansa kastella varmistaakseen etten huku suihkuun. 
Ja heti kun ollaan vauvan kanssa sitten kesällä kotiuduttu sairaalasta, ei tuota kissaa kiinnosta tippaakaan mun hyvinvointi, sitten ollaan taas niin Nikon kissaa. Eli nyt pitäisi vain koittaa nauttia, vaikka tuo kyttääminen alkaakin jo hieman ärsyttämään, kun jatkuvasti niskaan hengittää mahdottoman söpö, aavistuksen Hitleriä muistuttava nappisilmä. ♥
Mr Kyylä!