Miten on tämä aika hujahtanut niin nopeasti? Juurihan meille kotiutui sellainen pieni pallero, joka näytti enemmänkin pehmolelulta kuin isoksi kasvavalta koiralta. Höttöinen pentukarva, isot tassut lyhkäisissä töppöjaloissa ja pitkässä ruumiissa. Pieni piiskahäntä ja elämäniloa kuin pienessä kylässä. Muistan vieläkin, kun matkattiin Saloon katsomaan Lulua – pieni musta luppakorva joka oli ihan mahdottoman uhmakas ja emoaan kiusaava riiviö, jonka tätikin sai huutia ihan huolella. Samalla kun veljensä oli meidän rapsutettavana ja puuhasi omiaan, oli Lulu haastamassa koko ajan joko emoaan, tätiään tai veljeään painimatsiin. Siitä ajasta ei ole paljoakaan muuttunut, Lulu on edelleen sellainen räyhä Ralf joka aamuisin heti sängyssä painimatsiin haastamassa kun nippa nappa on edes silmiään auki saanut.
Vaikka välillä on ollut hankalia hetkiä, etenkin juoksujen aikoihin ja lähes heti niiden loppumisen jälkeen alkoi kunnon uhmakausi, niin en vaihtaisi mitään pois. Lulusta on tytöille tullut todella tärkeä, Maria pystyy jo kotipihassa ja tuossa lähimetsässä taluttamaankin, kun Lulu lyllertää perässä niin hitaasti että jopa Marialla menee hermot. Liikenteen seassa taluttamiset hoitaa aikuiset, kun Lulu on todella voimakas ja ei tarvitse kuin mopo-jonnen mennä ohi, niin on aikuisellakin piteleminen. Pihassa ja kotitiellä on vielä ok Marian taluttaa, kun liikennettä ei juurikaan ole. Iso tyttö Lulu on ja kasvaa vain, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka välillä tuntuukin, että on pieni koira, niin kyllä sitä nopeasti tippuu takaisin maan pinnalle kun Lulun ja Nikon veljen koiran laittaa vierekkäin. Nyt vain toivotaan, että saadaan monen monta vuotta pitää Lulu perheessä terveenä. 🙂
pilvilinnoja.com 