Tämä teksti on pitänyt kirjoittaa jo silloin, kun huomasin peilikuvassa jotain outoa. Jotain, jota en meinannut tunnistaa, jotain mikä tuntui vieraalta. Se alkoi muistuttaa paljon sitä, mitä sieltä peilistä näkyi silloin kun olin 15-vuotias. Se peilikuva katosi pikkuhiljaa ja muuttui kauheaksi.
Ajattelin aina, kun tajusin jotain muuttuneen – tosin huonompaan, ettei se voi pahemmaksi muuttua. Mutta kyllä se vain muuttui. Päivä päivältä, vuosi vuodelta.
Pyöristyin pyöristymistäni. Kun muutin omilleni, tuli alkoholinkäyttö suuremmaksi ja kaikki ruokatottumukset ym muuttui radikaalisti. Kiloja kertyi vain, mutta suljin sen pois ajatuksistani. En halunnut ajatella koko asiaa, koska yritin koko ajan vain toistaa itselleni, että eikö se ole pääasia että olen itseeni tyytyväinen? Mutta jossain syvemmällä tunsin, että vihaan itseäni ja ulkonäköäni.
Raskaana ollessani aloin vihaamaan kehoani entistä enemmän, maha kasvoi ja joka paikka turposi. Näytin plussapallolta ja olo oli sen mukainen. Niko ja ystäväni yrittivät koko ajan hokea, että se pyöreys kertoo vain siitä, että pikkuinen voi hyvin! En silti tykännyt omasta peilikuvastani yhtään..
Huhtikuussa sanoin Nikolle, että voisin yrittää karistaa kiloja omalla tavallani, muuttamatta ruokatapoja ja jatkaa ratsastusta sekä tallivuoroja. Tavoitepäivämääräksi laitoin Marian syntymäpäivän.
Karu totuus tuli sitten huomattua, että Marian 1-vuotis neuvolassa viikko synttäreiden jälkeen vaaka näytti lähes 20 kiloa vähemmän kuin mitä jälkitarkastuksessa näytti paino! Olin ajatellut, että olisi lähtenyt maksimissaan 10 kiloa, mutta sitä olikin lähtenyt enemmän. Tämän jälkeen hommasimme vaakaamme uudet paristot ja pari viikkoa neuvolan jälkeen kävin kotona katsomassa painotilanteen ja se näytti 5 kiloa vähemmän. Mitä ihmettä oli tapahtunut?
En osaa vieläkään katsoa itseäni peilistä, koska se näky on niin outo! Mitä nyt on löysää nahkaa plaplaplaa, mutta se ettei pömpötä vaan alan olla lättänä.. Totunko siihen koskaan? Paino on edelleen vain laskusuunnassa, ja tällä hetkellä olen parin kilon päässä siitä, mitä painoin 15 vuotiaana, eli 8 vuotta sitten.
Ystäväni ovat kyselleet todella paljon, että olenko pirteämpi, voinko paremmin ym mutta en. Olen edelleen älyttömän väsynyt, ärtynyt ja enkä jaksa kiinnostua juuri mistään. On päiviä, milloin vain haluaisin eristäytyä makuuhuoneeseen, vetää peiton korviin ja jäädä sinne märehtimään. Nämä ”ärsyttävät päivät” pelastaa äidin pieni ilopilleri, joka tulee tökkimään milloin rumpukapulalla tai milloin milläkin ja kikattaa iloisesti. Marian takia yritän syödä rautalääkkeeni kerran päivässä, vaikka ne maistuukin suoraan sanottuna kalan ulosteelle, mutta jos se saa minut virkeämmäksi äidiksi, joka jaksaa nousta sohvalta leikkimään tyttärensä kanssa, niin silloin syödään ne pillerit. Jos Mariaa ei olisi, nukkuisin varmaan vain kaiket päivät. Kuka tietää?
Tästä ei ole kuin suunta kiinteämpään vartaloon, jonka voisin ehkä hyväksyäkkin sekä pirteämpään ja paremmin jaksavaan elämänlaatuun. Se vaatii vain työtä, työtä, työtä ja työtä. Onneksi reisilihakset on olleet ihan finito, jonka takia tajusin tarkistaa oman ruokavalion, lähinnä ravintoaineiden määrät ja laadun. Proteiinia vaan enemmän ja sama liikkumismäärä vaan ylläpidettävä sekä pikkasen säännöllisemmät ruokailuvälit niin kyllä se siitä!
En tarvinnut mitään superdieettejä, en jättänyt suklaata pois. Vettä vain litratolkulla, joka päivä portaita ylös alas ja parit tallivuorot/viikko sekä ratsastusta 3 kertaa viikossa. Kyllä se siitä, kuka vain pystyy laihduttamaan ilman mitään karppauksia tms hömpötyksiä. Se vaatii vain sen, että vesi mehujen ym tilalle, maitoa ja muuta hyvää niin kuka vain pystyy siihen! Tsemppiä!
pilvilinnoja.com 