Ressu

Hevostelutaustani – osa 3

4,5 vuotta sitten julkaisin kakkososan joka jäi Topiin. Topi oli mahtava, osaava suokkiruuna joka ei päästänyt mua koskaan mitenkään helpolla. Kyseessä oli hevonen, joka opetti ehkä kaikista eniten – erityisesti nöyryyttä ja taitoa katsoa peiliin – etenkin näin jälkikäteen. 😀

Vuokraussuhde kesti syksystä 2013 kevääseen 2014 ja Topi lopetettiin alkukesästä.

Topin jälkeen kuvioihin tulikin sitten jotain aivan erilaista, mihin olin tottunut – puoliverinen ruuna Mikki. Kun Topi oli ”laiska” ja hidas, Mikki oli nopea ja säpäkkä. Kokematon, kaikkea pelkäävä ja sielun maailmaltaan todella herkkä tapaus. Ratsuna todella raakile, joka ei sileällä osannut juuri mitään kun toimi omistajallaan ainoastaan maastohevosena sekä pihakoristeena. Mikin ohessa tein töitä ravitallilla, jonne mulla oli kotoa 45 minuutin ajomatka per suunta. Pitkä työmatka ja todella pitkät työpäivät verotti omaa aikaani Mikin kanssa – pääsi liikaa seisomaan joka johti moniin vaaratilanteisiin, muunmuassa vaarallinen tippuminen maastossa. Mikin kanssa yhteistyön lopetin tullessani raskaaksi 2014 alkutalvesta – en uskaltanut ottaa mitään riskiä ja Mikki olisi vaatinut lähes tulkoon päivittäistä ja monipuolista liikuttamista jotta olisi ollut turvallinen ratsastettava.

Palasin kunnolla ratsastuksen pariin syksyllä 2015 saatuani lääkäriltä luvan aloittaa normaali liikunnan oman kunnon ja jaksamisen mukaan, Mia oli tällöin reilu 2 kuukauden ikäinen. Olin tässä välissä käynyt tekemässä tallivuoroja ja pitänyt itseni myös raskausaikana tiukasti hevostelussa kiinni, vaikken ratsastanutkaan. Tällöin kuvioihin tuli Eestinhevosruuna Ressu. Veikeä kaveri, paikoitellen todella ponimainen ja kunnon jäärä. Ressun kanssa tuntui, että löysin istunnalle uusia nappuloita jotka tosin katosivat paikoitellen useastikkin. Ressun kanssa tehtiin töitä reipas vuosi suunnilleen kolmesti viikossa ja vakavan putoamisen takia jouduin pohtimaan, voinko ja viitsinkö järjestää itseni uudelleen siihen tilanteeseen, jossa halvaatumisen riski on koko ajan olemassa. Syksyllä 2016 lopetin Ressun vuokraamisen. Petteriin pääsin tutustumaan alkukeväästä 2016, samana kesänä mulle tarjottiin mahdollisuutta Petun kokeiluun mutten tarttunut siihen koska Ressu oli kuvioissa ja olihan Petu oikeasti talon kokoinen verrattuna Ressuun. 😀

Oliverista (edessä) ostin osuuden tammikuussa 2016.

Ressun jälkeen parantelin kroppaa, ramppasin fysioterapiassa ja lääkärissä vuoronperään ihmettelemässä mitä kierolle selälle tehdään. Tein pelkästään tallivuoroja ja maaliskuussa 2017 kävi huppista keikkaa ja löysin itseni Petterin selästä koeratsastamassa. Mun ja Petterin juttu jatkuu edelleen, liikutussuhde muuttui ylläpidoksi saman vuoden kesäkuussa ja vuonna 2018 Petu muutti mun mukana kun perustin oman tallin.

Alma & Petteri ”kotona” laitumella heinäkuussa 2018

Alma tuli kuvioihin 2018 kesällä, kun piti kiireesti löytää Petulle joko ruuna tai tamma kaveriksi, en halunnut pitää herraa yksinään kun ei voinut olla varma milloin ensimmäinen asiakas muuttaisi talliin tai muuttaisiko ollenkaan. Alman lisäksi vaihtoehtoina oli puoliverinen ja suokki. Alman kasvattajan kanssa kemiat vaan naksahti, kaikesta oli helppo sopia.

Näin on taputeltu 2001-2018 välillä tapahtunut hevoskokemuksen kartoittaminen. Ennen kaikkea olen jokaiselle tyypille näiden hevosten takana kiitollinen, että sain kuulua tiimiin – joidenkin kanssa vähemmän ja toisten pidemmän ajan. Erityisesti olen kiitollinen Petun ja Alman ”taustatiimille” – kiitos luottamuksesta! 11 vuotiaana aloitin ja jatkan edelleen näin 28 vuotiaana yrittäjänä, kuka olisi uskonut vaikka 5 vuotta sitten? 😀

Mitä jäi vuodelta 2016 käteen?

Vaikka viime vuosi oli tavallaan aika katastrofi etenkin blogin kannalta, oli se myös pitkästä aikaa hyvä vuosi. Vaikka Ressun kanssa yhteistyö päättyikin, oli siinä hyväkin puolensa. Pääsin kokeilemaan arkea pelkän työn kautta ja totuttelemaan vuoden jälkeen oikeasti rauhalliseen tahtiin. Opiskelut kiinnosti paremmin ja tytöt olivat hetkittäin jopa helpompia. Hautajaisissakin tuli käytyä, kun pappani pitkän sairastelun päätteeksi pääsi äitini luokse pilvenreunalle. Se viikonloppu oli ehkä yksi elämäni rankimmista, kun Niko jäi tyttöjen kanssa kotiin ja jouduin käymään sen päivän ainoastaan sukulaisteni sekä vanhimman isoveljeni kanssa läpi.

fullsizeoutput_3b2

Jatka lukemista ”Mitä jäi vuodelta 2016 käteen?”

Motivaation puute

Tämän mystisen huumoriurpon kanssa yhteistä aikaa takana jo 1 vuosi!

Ei huvita, ei jaksa. Väsyttää, ottaa pannuun. Nämä on aika tyypillisiä tunteita, jotka velloneet mielessä jo kuukauden päivät. Oikeastaan silloin, kun tuli tietoon että työmatka pitenee ja Niko muuttaa, on ahdistanut ihan hulluna. Se taas heijastuu Ressu-diiliin, joka näkyy taas motivaation puutoksena ja suoranaisena vitutuksena, kun ei huvittaisi mennä tappelemaan kentälle ja maastoonkaan huvita yksin lähteä. Treenit sujuu ja sitten on päiviä kun ne ei todellakaan suju. Tiistai oli hyvä esimerkki sujumattomuudesta ja koko viime viikko taas sujuvuudesta erittäin hyvä. Eniten ärsyttää materiaalin puutos. En tiedä, miltä esimerkiksi oma asento näyttää ulospäin, etenkin nyt kun selkä- ja lantiokivut ovat tulleet takaisin äärettömän voimakkaina ja ratsastaessa tuntuu, että asento muuttunut radikaalisti mutta en pääse näkemään sitä mitenkään! Olen kytännyt vähän sillä silmällä noita action-kameroita, joilla pystyisin ehkä korvaamaan kuvaajan puuttumisen, mutta kun noista sitten tiedä miten hyvin käytännössä toimivat, kun esimerkiksi paljon ulkomailla tykätty Pixio olisi mun tilanteessa ihanteellinen seuratessaan perässä koko ajan. Hinta vain on äärettömän suolainen tälläisen harrastelijan käyttöä ajatellen, mutta onhan se omakin kaviokas tulossa jossain vaiheessa kuvioihin, joten silloin pystyisin vaikka päivittäin omaa menoa kuvaamaan jne.

Ja kohta on talvi – eli kenttä menee huonoksi ja sitten körötellään käyntiä monta kuukautta, kun ei uskalla tehdä kunnolla mitään siinä pelossa, että Ressu hajottaa itsensä liukastumisen tai muun tapaturman vuoksi. Tuntuu, että Ressun kanssa kaikki vain seisoo ja töröttää paikallaan. Ehkä jonkun valmentajan käynti, parikin auttaisi tähän ongelmaan, mutta kun oma aika ei tällä hetkellä riitä mihinkään ylimääräiseen.

Millä ihmeellä tuon puuttuvan motivaation saisi kerättyä takaisin?

Liima-ahteri

Torstai oli hämmentävä päivä. Keli oli oikein juuri sellaisen hedelmäpeli-silmäisen ponin kannalta turhan jännittävä, kun tuuli ja oli aavistuksen viileä sää. Jotain kummallista on kummiskin tapahtunut, kun Ressu antaa kiinni ja tulee jopa sen muutaman askeleen vastaan laitumella. Talven riekkulointia odottaessa – jos edes sinne talveen asti ehditään.

622a8-img_04512b252822529 — Lopputalvesta tilanne *ota kiinni jos saat*

Ressulla leviää kuuppa, jos sen lauma hajoaa. Sen takia pyrin useimmiten käymään sellaisena aikana, ettei kauheasti porukkaa olisi paikalla viemässä hevosia eri suuntiin, koska silloin meillä Repen kanssa menee kaikki tappelemiseksi. Puree kuolaimeen kiinni, huutaa, hyppii, sinkoilee. Ei mitään tolkkua missään, kun on vain huoli lauman tammoista. Eikä asiaa auttanut, vaikka laitumella olisi joku aivan vieressä – se huuto raikaa myös sieltä laitumelta. Hemmetin läheisriippuvaiset. Tähän lisätään vielä ominaisuus tuulitunneli kulkee korvasta toiseen, niin se on siinä. Kuskilla menee hermot, hevosella menee hermot ja kaikki on päin persettä. Onneksi ihme kyllä oma pinna kestää venytystä ihmeen kauan, kuten myös ahteri penkissä. Vaikka Ressulta kevätjuhlaliikkeitä löytyy vaikka koko Suomen hevosille asti, pysyi koko tunnin ajan ahteri satulassa kiinni. Ei siis edes irronnut satulasta missään vaiheessa, paitsi siellä pierupukkilaukassa ja kerran jalustin lähti jalasta.

64551-dsc00212

Aikaisemmin molempien turvallisuuden vuoksi, olen monesti tullut sekoilukohtauksien rauhoittamisen jälkeen alas, käyty yhdessä puhisemassa ja puuskumassa jakkaralle, puskalle, kavaletille, puomille ja mitä näitä mukamas pelottavia asioita on, jonka jälkeen takaisin selkään jatkamaan hommat loppuun, mutta nykyään kun tiedän missä tilanteessa, missä kohtaa kenttää lähtee poni lentoon ja missä vaiheessa laukkajumppaa perä nousee, en ole jaksanut enää edes välittää. Ei sille mitään voi, jos hevonen on luontaisesti takavetoinen ja paljon juttua kuullut Viroilaisten tavasta ”ratsuttaa”, joten sekin voi osaltaan olla syynä moiseen hölmöilyyn (Ressun historiasta ei mulla ole mitään tietoa, joten en sano, että johtuisi satulaan laitosta Etelän naapurissa) tai sitten vai ne asenteet että poni on possu ja sellaisena se pysyykin. Ennemmin jatkan sitä, mihin jäätiin ennen sinkoilua ja palkitsen kehuilla kun siihen on aihetta. Mutta siitä harrastuksesta ja rentouttavasta omasta ajasta ei voida puhua, jos hevonen on täysi pälli vaikka mitä yrittäisit tehdä. Koulutuksellahan tuokin ”ongelma” varmaan kouliintuisi, mutta kun ei ole oma hevoseni ja jos omistaja tuota jaksaa niin voivoi. Täytyy vain jaksaa ja vaikuttaa omalla tekemisellä siihen, että perä pysyy maassa kiinni ja pöljäilyllä ei poni mitään voita eli tiputtaa mua alas. Jatketaan kuten tähänkin asti, välillä satulatta ja välillä satulan kanssa, jolloin oma keskivartalon tuki kehittyy ja täten myös persiis pysyy penkissä kun sivuloikkaa on tarjolla.

Enää en saa pudota – se on silloin todennäköisesti viimeinen kerta kun kävelen saati ratsastan.

Sometauko ohi + video

Tässä on vähän kuin vahingossa tullut ”pieni” sometauko, kun töitä on ollut enemmän kuin tarpeeksi ja päivät on ollut sen verran lämpimiä että on kulutettu aikaa rannalla mukuloiden kanssa sekä Nikon kanssa pokemòn-jahdissa.

Treenit Ressun kanssa lähti fysioterapia-käynin jälkeen rullaamaan paremmin, kun löydettiin todelliset viat selästä ja laitettiin pahimpaan kipuun kinesioteippaukset, jotta hermosto saa omaa tilaa paremmin. Fyssari myös kysyi, kuinka olen voinut ratsastaa kun tunnustelemalla selkää ja häntäluun seutua, löysi vanhan murtuman häntäluusta ja totesi samaan syssyyn että Marian odotusaikana ilmenneet voimakkaat kiputilat häntäluussa on johtuneet siitä hemmetin murtumasta. Selkää ei silloin voitu kuvata, koska raskaus joten se oli jäänyt pimentoon. Olen myös vino kuin korkkiruuvi, joka on vaikuttanut todella paljon istuntaani ja fysioterapian avulla joudun rakentamaan koko tukilihaksistoni uusiksi. Vatsalihakset kuulemma on ihan hyvässä jamassa raskauden ja synnytyksen jäljiltä, mutta selkälihaksissa on se isoin työ. Jos yritin korjata ennen istuntaa oikeasti suoraan, kipeytyi koko selkä enkä täten pystynyt tekemään yhtään mitään kivuitta. No ei siitä nyt sen enempää, kysykää jos tulee jotain mieleen.

IMG_1700 (Muokattu) — Ei se ihanteellisin askeleen hetki, mutta eipä tuo haittaa 🙂

Viikko sitten tiistaina Niko lähti mukaani Ressuilemaan, kun tytöt jäivät mummolaan hoitoon ja ajattelin tehdä aika perusjuttuja, jotta Niko ja ennenkaikkea itse näen miltä se meno todellisuudessa näyttää ja näkyykö teippauksista tullut helpotus myös videolla. Niko päätti ottaa hidastettua sekä normaalinopeudella pyörivää pätkää helpottamaan omaa havainnollistamistani ja siitä on hyvä lähteä sitä tunnetta muuttamaan. Vaikka olen ihme kyllä oppinut olla polvella puristamatta ja pitämään jalan rentona, niin silti tuli puutumisoireita jalkoihin, jonka vuoksi osittain jalat videollakin näyttää välillä kummallisilta.

Linkki videoon

Tällä viikolla onkin ollut satulaton viikko. Tiistaina testailin lähinnä nappuloita ja omaa tasapainoa, ja keskityttiin ihan perusjuttuihin sekä tehostettiin istunnan vaiktusta. Alkusähläyksien jälkeen kaikki meni nappiin ja laukatkin irtosi. Oikeassa kierroksessa korostui tuo vinous, jota oli helppo lähteä korjaamaan kun Ressu ei nostanut laukkaa lainkaan jos olin vinossa.Keskiviikkona mulla lähti sitten teipit irti ja torstaina olikin sitten ensimmäinen ratsastuskerta ilman teippien tukea, mutta ihmeen kivuttomasti kaikki onnistui. Tehtiin enemmän kokoavaa työskentelyä kaikissa askellajeissa kuin tiistaina ja pidettiin Ressun mieli työnteossa kun oli turhan säpäkällä tuulella. Ravissa ollaan keskitytty eniten keveyteen, kun herkästi alkaa painamaan kädelle joten ravia pidätin niin paljon, että tippui lähes käynnille ja lähdin kääntämään ajatuksena takaosakäännös ravissa, eli älyttömän pienellä käännöksellä suunnan vaihto. Tätä muutaman kerran molempiin suuntiin ja ai vitsi kun Ressun ravi parani tosi paljon – kunnes lehmät aiheutti järkytyksiä ja teki niiden takia parit sivuloikat, joista toinen meinasi keikauttaa mut alas selästä. Jotenkin ihmeen kaupalla siellä pysyttiin kyydissä vaikka ei ollut satulaa ja jalustimia antamassa tukea. 😀

Selkä tosin ärtyi keskiviikon jälkeen suhteellisen pahasti, kun taas ollaan siinä pisteessä, etten pysty kumartumaan senttiäkään ilman että jalat lähtevät alta, joten saa nähdä miten ensi tiistaina menee Ressun kanssa kun keskiviikkona pääsee taas fysiolle laittamaan uudet teipit.

Mutta kysykää jos mieleen tuli jotain tai tekstistä unohtui jotain tärkeää. 🙂