Mitä avioliitto merkitsee mulle?

Kattelen tässä juuri Satuhäät -ohjelmaa ja ihmettelen suuresti, mikä oikeesti ihmisiä vaivaa kun ajatellaan että avioliitto on lopun elämää sellaista pilvilinnoissa pyörimistä, kaikki on ihanaa bäläbälä. Mutta ei se ole, uskokaa pois! Se arki paukahtaa ilmoille pahemmin kuin kukaan naimaton sitä osaakaan arvata. 😉

Eniten ihmettelen sitä, että miten sinisilmäistä porukkaa on olemassa että tatuoidaan esim. hääpäivä!? Vaikka Nikoa kuinka rakastan, ja uskon siihen ikuisesti kestävään rakkauteen ja ihanuuteen, en tuon jössikän nimeä taikka yhtäkään meidän päivistä tatuoisi mihinkään! Mariasta otatan tatuoinnin, koska se on asia mikä ei mihinkään katoa, vaikka todennäköisesti tuleekin päiviä, millon toivon että muuttaisi mummolaan. 😀

Vappuna 2011, Nikon porukoilla

Mutta mitä se avioliitto mulle merkitsee, mitä se merkitsi ennen häitä ja häiden jälkeen? Homer Simpson sanoi sen aika hyvin:

Avioliitto on kumppanuutta. Kun sinä kaadut, nostan sinut ylös. Kun et jaksa syödä kokonaista sämpylää, syön sen loppuun.

Sitä se on, kumppanuutta. Tuetaan niin huonoina päivinä kuin hyvinäkin. Ollaan toiselle se kallio, mikä ei järky tai puun juuret, mitkä ei katkea kovimmassakaan myrskyssä. Ollaan sen toisen paras ystävä, sielunkumppani.

En välttämättä rakasta koko päivää, mutta rakastan joka päivä.

Tuota mahaa ja turvonneita jalkoja ei ole ikävä 🙂

Meidän arki avioliiton julistamisen jälkeen oli, noh. Koetteleva. Marian syntymään oli reilu kuukausi aikaa ja oma olo oli todella kehno. Kukaan ei nukkunut silloin lainkaan, joten tapeltiin ehkä vähän liikaakin vaikka häistä oli viikko. Siinä koeteltiin sitä, kestääkö toisen huonoja puolia. Kestääkö niitä loppuelämän?

Uskokaa tai älkää, me keskustellaan usein erosta. Miten Marian kanssa meneteltäisiin, miten kissat, auto ja asunto. Joku varmaan nyt vetäsee hernettä nenukkiin tms, mutta se on mun tapa ylläpitää niitä hyviä tunteita ja ajatuksia. Oon itse sen verran hankala ihminen, joten siihen tarvitaan Nikolta toodella paljon kärsivällisyyttä. Tällä tavoin psyykkaan itseäni siihen, että jos joskus tulisi aika, jolloin täytyisi elää ilman Nikoa. En pystyisi, Niko on se toinen puolikas jota ilman olisin ihan puolikuollut ja tyhjä.

Me ollaan niin outoja pariskuntana, että jopa nauretaan sille mahdollisen eron jälkeiselle elämälle. Ei kukaan pystyisi ymmärtämään meitä tai meidän ajatusmaailmaa, koska se on niin meidän näköinen. Sen takia, me ei erota – ainakaan toivottavasti. Avioerolapsena oon nähnyt sen erittäin pa*kan puolen, joten sitä en tyttärelleni halua.

Me nauretaan toistemme tyhmyydelle. Juuri tässä, kun virittelen ulkoista kovalevyä kiinni ja sanoin Nikolle, ettei kone löydä tota hökötystä ja samalla tajuan, että eihän se USB-piuha ole edes kiinni… Nämä on ehkä tälläsiä tavallisen arkisia juttuja, mutta ne pitää sen huuman meidän liitossa. Stressataan yhdessä, iloitaan yhdessä.