Mistähän sitä taas aloittaisi. Kevään jälkeen käytiin syksyllä rataharkoissa (oma postauksensa), otettiin ensimmäistä kertaa yhteiset laukat muualla kuin kentällä tai maneesissa, haettiin Pikkaraiselle kaveri Kempeleestä ja ehkä tärkein – vaihdettiin valmentajaa.

Syksyn epätoivon jälkeen oli pakko ottaa totaalinen aikalisä. Koko kesä oltiin vaan kahdestaan, mutta työtilanteen tuodessa muutoksia tullessaan, piti etsiä liikutusremmiin lisäapua. Löydettiinkin aivan ihana tyyppi, josta Petu myös tykkää! Etsittiin uutta arkea ja koitettiin löytää tasapaino olemiseen ja tekemiseen. Hoidettiin kroppaa ja mieltä, maastoiltiin paljon ja otettiin maastakäsittely-tunteja, jotta saatiin meidän välit kuntoon pienen ”välirikon” jälkeen. Marraskuussa kokeiltiin uutta valmentajaa ja lisäksi pääsin käymään Vuokko Porthanin silmän alla! Taas yksi unelma toteutui ja toivottavasti ei jäänyt ainoaksi kerraksi.

Mutta miksi valmentajan vaihdos? Ihan puhtaasti siitä syystä, että mulla alkoi olla tunne, ettei edellinen voi tarjota mulle mitään uutta. Viimeinen ”niitti” monen muun seikan lisäksi oli, kun tajusin miten huonosti valmentaja tuntee esimerkiksi mun arvomaailmaa, hevosta tai ylipäätänsä mitään meistä, vaikka oltiin jo pari vuotta käyty. Asiat oli valmennuksissa vaikeita ja turhauttavia, mun ja Petun suhde alkoi rakoilemaan viimeisessä valmennuksessa todenteolla keväällä/alkukesästä, kun hevoselta vaadittiin vaikeita asioita eikä ymmärretty, että siinä lähtee pahimmillaan multa henki tai kävelykyky, jos en pysy kyydissä tai hevoseen sattuu.

Uusi valmentaja on saanut paljon aikaan ihan parissa kuukaudessa. Hänellä on aivan ääretömmän pehmeä tapa tehdä ja nähdä. Kertoi suoraan omat tavoitteet ja odotukset, katsoi ensimmäisellä kerralla kuinka itse verkkaan ja siinä samalla kertoi mitä näki hevosessa ja mussa.

Alkutilanne oli takapäästään – oikeastaan koko kropastaan jäykkä hevonen ja kommentti, mikä jäi vahvasti mieleen oli: ”jos hevonen ei voi käyttää lantiota ja sitä myötä takajalkoja, niska jännittyy kun selkä ei toimi oikein”. Tätä ajatusta lähdetiin purkamaan atomeiksi tunti kerrallaan. Nyt tilanne on, että hevosella on äärettömän iso liikkuvuus, väistöt menneet valovuoden eteenpäin ja laukka – ei muuten kanttaa enää oikeassa kierroksessa sisään. Suuta ei ole aukonut enää kuin satunnaisia kertoja, enimmäkseen silloin kun ei ymmärrä tai kokee ettei osaa/pysty.

Mitä on sitten muutettu? Ihan kaikki. Jos vielä marraskuussa hevosella kesti vertyä 45 minuuttia, niin nyt voin ottaa laukkoja 20 minuutin jälkeen ja jopa verkata laukassa jos alla ei ole vapaapäiviä. Kesällä tämä yleensä onnistunut paremmin, kun kylmä ei ole jäykistänyt niveliä. Koko verkkaaminen muutettiin ja muunmuassa väistöt pilkottiin palasiksi. Ensin takapää, sitten erikseen lavat ja lopuksi koko kroppa väistöön. Avot parantuneet, vaikkei ne meidän vahvuus ikinä olekaan ollut.

Vielä on matkaa siihen, mihin meidän haluan pääsevän, mutta suunta on oikea! Entisen valmennusahdistuksen sijaan mua harmitti jättää edellinen valmennus väliin kuumeen takia. Nyt odotan valmennuspäiviä, kun tuntuu että nyt on oikea ihminen meitä jeesaamassa. Lisäksi odotan seuraavaa Vuokon valmennusta, tässähän on kuin lapsi joka odottaa joulua tai syntymäpäiviä. Edellisellä osteopaatin hoitokerralla tuli kommentti ”ikinä ei ole näin hyvässä kunnossa ollut”. Ei siis suinkaan mene huonosti.