Hyvää vuoden 2019 ja vuosikymmenen viimeistä päivää!
Tämä vuosi taisi olla ehkä hiljaisin koko blogin historiassa, toisaalta kun yritystoiminta veti koko ensimmäisen puoliskon ajan, piti kaikki vähäisetkin ylimääräiset hetket viettää perheen kanssa. Toisaalta kun ajattelen tätä vuotta taakse päin, oli ehkä pitkästä aikaa ahdistavin. En pidä muutoksista, etenkään jos kaikki tapahtuu rytinällä ja kerralla vaan haluan miettiä sekä harkita ennenkuin toimin – tuttavani ja erityisesti ystäväni eivät tätä piirrettä ainakaan entiseen minääni verraten tunnista tai tiedosta. Koko tämä vuosikymmen on ollut todellakin henkisen kasvamisen aikaa, kun jo 2010 lähtien on ollut jotain suurta lähes vuosittain. Äitini ja pappani siirtyivät ajasta ikuisuuteen, Maria ja Mia syntyivät ja mentiin Nikon kanssa naimisiin, ostettiin oma torppa, Petu tuli mun elämään, oman tallin perustaminen ja alasajo. Sekä kaikki meidän kissat ja Lulu tuli tässä välissä – eli kiirettä on pitänyt.
Tällä hetkellä tuntuu, että olisin ihmisenä vihdoin valmis – tiedän mitä haluan tulevaisuudelta ja miten ne asiat saavutan. Suru on muuttunut pahasta olosta levolliseksi ikäväksi, tuon miehen retaleen kanssa asiat on tasaisen mukavaa ja hänen Hesa-reissutkin on suhteellisen säännöllisiä.
Petterin kanssa vuosi on ollut suhteellisen helppo ellei yhtä pientä satularumbaa oteta laskuihin mukaan, mutta mahavaivoilta sekä muilta terveysongelmilta ollaan vältytty. Tosin eilen aloitettiin viikon psyllium-kuuri, kun tarhassa oli kaivettu hiekat esille paristakin kohtaa ja karsinassa normaalia pehmeempiä palleroita. Parin vuoden takaisesta ollaan siis jotain opittu. Treenit luisti suhteellisen hyvin, alkusyksystä iski totaalinen aikapula pitkän tallimatkan ja Nikon työkuvioiden myötä, jolloin piti etsiä ja onneksi löytyikin reipas vuokraaja joka paikkasi liikutusrakoja. Vuoden vaihteen jälkeen meillä tallikuviot tulee muuttumaan, mutta niistä myöhemmin lisää. Päätös oli helppo, etenkin mitä pidemmälle syksyssä mentiin ja Petun terveys on mulle kaikki kaikessa ja lievä ähkyoireilu oli mulle merkki siitä, että arjessa mättää jokin ja pahasti. Keskustelut Nikon ja estekuskin kanssa lähinnä ajatuksien vaihdon tasolla päätöksen teko helpottui ja nyt joulukuun kun pyörittelin vielä viimeisen kerran asioita itsekseni, pystyin toteamaan että olen tekemässä oikein. Jos haluan voida hyvin myös henkisesti, pitää päästä vähäisistäkin myrkyllisistä viboista eroon – fyysinen hyvinvointi on ollut jo melkein vuoden huonossa jamassa, kun kroppa meinasi sanoa itsensä irti yhteistyöstä jo aika päiviä sitten.
Nyt jatkan rentoutumista kotisohvalla ja illemmalla korkataan Nikon kanssa kuohuvat samalla kun Lulu vetää kierroksia rakettien paukkeesta. Ihanaa vuoden vaihdetta kaikille!
pilvilinnoja.com 