Kun äiti ei ole tukemassa

Olen monesti miettinyt, että kuinka moni lapsen saanut äiti-ihminen arvostaa omaa äitiään? Osaako arvostaa sitä apua ja tukea, mitä oma äiti voi vanhempana antaa omalle lapselleen josta on tullut äiti.
Monesti olen törmännyt tälläisiin ihmisiin, joille oman äidin läsnäolo on ihan sanomattakin selvää, äiti on se joka on aina paikalla kun pitäisi lapsi saada hoitoon tai kun haluaisi nukkua.

Mutta onkohan kukaan näistä ihmisistä mahtanut koskaan miettiä, millaista heidän elämänsä olisi, jos ei olisi omaa äitiä tukemassa joka päiväisessä elämässä, joka olisi aina puhelinsoiton päässä.
Olisikohan silloin se oma äiti enään niin yksiselitteinen ja mustavalkoinen asia? En usko.

Itse olin kunnon tyranniteini. Kapinoin, olin mitä kamalin lapsi, lintsasin koulusta, ryypiskelin tyttökavereiden kanssa kirkkopuistossa alaikäisinä ja salailin äidiltä asioista. Isälle kerroin aina kaiken, koska isäni kohteli minua järkevänä teininä, joka osaa huolehtia itsestään. Tässä olen jo muutaman vuoden miettinyt, että osasinkohan sittenkään huolehtia itsestäni niin hyvin kuin luulin itse, tai isäni luuli.
Nyt kun ajattelee aikaa jolloin olin 14-vuotias, olisiko kaikki asiat voineet mennä toisin jos olisin jutellut äitini kanssa avoimesti silloin kaikesta?

Suhteeni äitiin oli erittäin huono aina sinne saakka, kunnes muutin omilleni. Lapsuus oli vaikea, kun piti yrittää olla tasapainoinen lapsi ja samalla pyöriä 2 kodin välillä. Toisessa oli tiukka kuri ja toisessa oli vähän hällä väliä, tiedät itse paremmin -kohtelu. Kyllä silloin valitsin mielummin sen kakkoskodin, eli isän luona olemisen kun äiti tuntui aina niin epäreilulta kieltämällä kaiken ”kivan” eikä hyväksynyt kaupungilla rillumista aamuun saakka. Isä soitti aina perään, kun äitille en vastannut ja puhelut meni aina näin: ”Missä meet, kenen kanssa, laita äitille viestiä tai soita että kaikki kunnossa, mene yöksi kotiin, ole kunnolla! Mä kyllä tiedän, että osaat olla ihmisiks, äitis vaan ylireagoi taas.” Mutta ylireagoiko? Tänä päivänä mietin, kun katselen Mariaa ja ajattelen tapaani tyttöä kasvattaa, taitaa se olla samantapainen kuin omalla äidilläni minun kanssa. Rakkautta, rajoja ja hyppysellinen kuria. Miten asiat on sitten, kun Maria on 15-kesäinen, ja hilluu siideripäissään pitkin kaupunkia viikonloppuisin? Voisinko muka olla että kyllä se tyttö pärjää, osaa se itsestään huolehtia. Tuskinpa!

Suhde äitiin korjaantui ehkä hieman liian myöhään.. Vasta silloin, kun tiedettiin että äidillä on maksimissaan 5 vuotta elinaikaa siitä, kun ilmoitti olevansa sairas. Se päivä oli elämäni hirvein! Heti tuli mieleen, että mitä hemmettiä teen, jos äiti kuolee!? Maailmani järkkyi täysin..
Niko oli siihen aikaan armeijassa, joten päivät meni Nöpön kanssa äidin luona. Halusin kiriä kaikki ne vuodet kiinni, mitä menetettiin sen jatkuvan riitelyn ja toistemme arvostelun aikana. Kummiskin, aika meni liian nopeasti eikä mennyt edes vuotta, kun äiti joutui sairaalaan. Aika oli lopussa, enkä tiennyt milloin viimeinen henkäys tulee, joten halusin olla äidin vierellä viimeiseen saakka. Se ei vain ollut mahdollista.. Ainut, mikä piti minut järjissäni poismenon jälkeen oli, että saimme puhuttua ja anteeksi annettua molemmin puolin kaikki se paha, mitä olimme toisillemme aiheuttaneet. Se oli viimeinen kerta, kun äiti oli sen verran tolkuissan että tiesi kuka on kukakin. Päivä päivältä siitä äidin tila huononi ja unohti ihmiset, jopa minut.

Viimeisestä kunnon keskustelusta 2 viikkoa, niin äiti nukkui pois..

Vajaa vuosi äidin poismenosta raskaustesti näytti plussaa. Sillä sekunilla tajusin, että miten pärjään ilman äidin apua..
Olen pärjännyt, vaikka todella vaikeaa on ollut! Voin hyvällä omalla tunnolla kokea olevani voittaja, ensimmäinen, ehkä yksi vaikeimmista vuosista äitinä olen selvinnyt ilman omaa viisasta ja temperamenttistä äitiäni.

Joten arvostakaa äitejänne! Äidit on ihania!